"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan kaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. "Minä olen vapaana kello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella liene niin hirveän kiire", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle kirjalle.
Anna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen itsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.
"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen mahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on totta, se on totta."
"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut; minä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta."
"Majurin istutusta! Minkä majurin?"
"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten kanssa tekemistä."
"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt, että hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka tulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin istutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä alkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla; älkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan huvitelkaamme."
Ystävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää tulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.
Istutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä nähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä, pieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille kävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut kauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa, jotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja säteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni sitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä; heillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja laukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka piti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja teki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän valaisevaksi saattaaksensa.
"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?"