"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä saanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta, neitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin kiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on varsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi ulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli eilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän tahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on nyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy se osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka, antanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa seurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään puhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse itsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen puhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on yhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani, että meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu suureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole liikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein ihmiseltä, niin peitettynä hän on."
Riikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti toki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta pienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle kätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja sitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut koko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta tuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.
Istutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli laskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä valolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä, lumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille. Hän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen — oi, sielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja täällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä penkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä oli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla merimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt oli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata eikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime aikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.
Melkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella — pahalla säällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi heihin herra Fogelsang.
Aika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin; vanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari sänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui mieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki ajatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi tekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän luki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän selvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.
Odottamaan — mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä ollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen ja heidän väliltään kaikki ohitse ollut — se ei voinut ohitse olla!
Eräänä päivänä, kun hän tuli kotiin luennoiltaan, näki hän kummastuksekseen vanhan Jussin tulevan ulos eräästä huoneesta. Jussi oli hänen tietämättään ja vastoin lääkärin määräystä kotoa hiipinyt; hän nojautui avutonna muuria vastaan ja etsi turhaan jalansijaa liukkaalla tiellä; hän ei saattanut, tasapainoa kadottamatta, paikaltaan hievahtaa, ja seisoi nojautuen kainolosauvaansa tahi hapuillen sillä, samassa omituisella tavallaan nytkähytellen olkapäitänsä sekä hiljaa voihkaten.
Annan kiirehtiessä hänen avukseen, vierivät kauniit, pienet vaunut pitkin katua. Anna tunsi sen sorean nuoren miehen, joka ajoi; se oli Kustaan ystävä; joka usein oli ollut Kustaata tervehtimässä ja aina Annalle osoittanut suurta, erinomaisen suurta huomiota. Anna kuuli nimeänsä iloisella, kummastusta osoittavalla äänellä huudahdettavan ja näki sitte tuon nuoren miehen tekevän syvän kumarruksen.
Ensi tuokiossa hän tunsi halun antaa vaunujen mennä ohitse, ennenkuin hän auttaisi isää, mutta heti sen jäljestä hän toki tarjosi vanhalle miehelle käsivartensa ja vastasi sitte tervehdykseen tyvenesti ja ylpeästi, entisellä ruhtinattarenkatseellaan, samalla kun hän vanhaa muuraria varovasti eteenpäin johdatti. Tuo nuori tyttö oli erinomaisen ihana, siinä kulkiessaan pystypäisenä, loistava katse silmissään. Jussi näytti niin luppakorvaiselta kuin suorastaan pahasta työstä tavattu ilkikurinen lapsi. Tuon tuostakin hän salavihkaa loi tuskaisen katseen tyttäreensä: vaan Annalla oli liian paljon itsesoimaustensa kanssa tekemistä, jott'ei hän saattanut muita nuhdella. Kuinka kurja, kuinka pelkuri hän ennen oli ollut! Aivan likeltä piti, ett'ei hän juuri vast'ikäänkin kieltänyt isäänsä — Jumalan kiitos, ett'ei hän sitä tehnyt!
"Hohhoo, jaajaa, mitä on tekeminen", aloitti muurari puolustelemaan. "Vanhaan ruumiiseni tuli sellainen levottomuus, että… ja minä lähdin pikkuisen ulos, mutta se ei käy päinsä, ei, se ei käy päinsä. Kas, kuinka nuo seisovat tuolla akkunassa irvistelemässä meitä; niin, häpeä ja vahinko seuraavat toisiaan, jaa-ah."