Anna nosti silmänsä ja näki todella joukon hymyileviä tyttöjen kasvoja vastapäätä olevassa akkunassa. He pitivät nähtävästi naurunansa häntä ja isää, joiden luokse ulos kuului heidän naurunsa — ensimmäisen nuoruuden miettimätön, arastelematon nauru, jolla ei ole pahaa tarkoitusta, vaan kuitenkin saattaa syvästi loukata. Tuossa joukossa oli muudan Annan oppilas, rovastin tytär, pieni, viidentoista vuotinen tyttö, jolla olivat ruskeat silmät, pienet poskikuoppaset, mitä lempein ääni ja lauhkein luonto. Anna oli hänestä paljon pitänyt, ja varsin raskasta oli häntä nyt noin sydämettömänä nähdä.
Sydämetön hän ei toki ollut, ja hän tuli hämärässä anteeksi pyytämään. Pieni raukka oli aivan hämillään ja jäi ovipieleen seisomaan eikä onnistunut keksimään ainoatakaan sanaa. Anna katsoi häntä kylmästi; hän aavisti kyllä hänen tarkoituksensa, vaan oli aivan syvästi loukattuna, häntä alkuun auttaakseen.
"Jos tietäisitte, kuinka murheellinen minä olen", aloitti vihdoinkin tyttö.
"Minun tähteni teidän ei tarvitse murheellisena olla."
"Mutta minä en saa ollenkaan rauhaa, ennenkun olen sanonut teille, että minä nauroin ainoastaan sentähden, kun muut nauroivat, ja että nauran aina muiden nauraessa enkä mitenkään saata lakata, kun kerran naurutuulelle tulen. Minä pyytäisin siis teiltä anteeksi."
"Se on tarpeetonta, minä en pyydä teidän sitä tekemään."
"Mutta minä tunnen tarvitsevani sen tehdä. Oletteko vielä vihainen?"
"En suinkaan; vaan minua iloittaa, ett'en tuonnoin ottanut vastaan teidän ystävyydentarjoustanne. Jos sen olisin tehnyt, niin teidän käytöksenne olisi minua loukannut, vaan ei nyt."
"Ja minä kun juuri tulin tarjousta uudistamaan; minä olisin niin ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, kuinka synkältä te näytätte; teillä on varmaankin varsin leppymätön luonto. Kenties te ette täst'edes enää tahdo minun kanssani soittaakkaan?"
"Kyllä, luonnollisesti, mielelläni."