Pieni tyttö viipyi vielä tuokion; sitte hän jätti hyvästi ja lähti, lausuen:
"Jumala tietää, että tein kaikki mitä kykenin; mieleni on paha, että käyntini on turha."
Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin, vaan sitä hän ei sentään tehnyt; sen sijaan hän heittäytyi polvilleen ja itki, juurikuin sydän olisi pakahtua tahtonut. Oi, tuota jäykkää, uppiniskaista luontoa, eikö se ole milloinkaan taipuva? Kuinka hän saattoi anteeksiantoa odottaa, kun hän itsekin niin kova oli? Eiköhän Johanna tule takaisin? Jos tulisi, niin hän rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei tullut takaisin. Johannan kärsivällisyys oli tyhjennetty, ja seuraavaksi luentotunniksi oli hän ottanut arvokkaan katsannon, joka oli huonosti sopusoinnussa lapsekkaiden kasvojen kanssa, ja hänen katseestansa saattoi lukea: "Teidän ei ole tarvis peljätä; minä en suinkaan tahdo kenenkään päälle pakkautua."
V.
Niin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli suurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan ääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän muun toimen puutteessa taukoomatta taputti.
"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!"
"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!"
Jussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun kanssa huvitella, vaan ett'ei kenkään ajatellut häntä.
"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia", sanoi Anna pienen vaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; "eivätkö ne ole oikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun tuli niitä minulle tuomaan."
"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä", väitti Jussi, jonka oli mahdoton huonoa tuultaan salata.