"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli", sanoi hän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa. Samassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen katseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen muotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja järkähtämätöntä lujuutta.
Köpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja vastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti huokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.
Annan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin ja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon, paljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli kuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja nöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.
"Vielä yksi pyyntö minulla on", alkoi eversti, kun he olivat aivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä korkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, "se, nimittäin, ett'ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen mielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen viimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?"
Lääkäri seisoi ovella.
"Onko hän muassa?" hän kysyi kiihkeästi. "Ah, se ilahduttaa minua! Tervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan useita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa parastanne — eikö niin —, ollaksenne levollinen ja malttunut?"
"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!"
Anna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen yhteisen kamarinsa oven.
Oli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä paisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin käsivarsin.
"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!"