Anna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi ja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta, valkoista otsaa.
"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!"
"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et ole äitiä nähnyt!"
Nuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan ottava?
Everstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt hän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan."
Mahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi äidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista se oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan ikävöinnyt.
"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä nähdä."
"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja kuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä muitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en ole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan."
Koko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi itsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän melkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista pilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan yskän, niin toivo katosi.