"Isäkö ovessa kulki?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, nyt näen sen. Älä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon valkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla! Istu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna polvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava silmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!"
Eversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä tuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului hänen korvaansa hiljainen: "suokaa anteeksi!" ja niin keveästi sepäili hänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa ilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran mielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän kuin hän jaksoi sietää.
Mutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa unohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen, rauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia tuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta.
"Anna", hän pyysi eräänä päivänä, "kerro minulle vähäsen isä parastasi! Onko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä hänet jätit?"
"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta toimeen tulla."
"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka suuresti hän sinua rakastanee!"
Äidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän vastaava?
"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut", jatkoi Klaara. "Sitä, että hän nyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen, kunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa, ja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä ja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että… ett'ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?"
"Oi, en, en!"
"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et saa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on vaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen, että Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka Vapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla muistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti sitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli niin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä seisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla. Sinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin. Jos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin onnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin sanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!"