Hänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin murheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän sänkyä kohden.
"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt."
Se oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden lemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti ja nukkui sitte hiljalleen.
Synkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki paraiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö, joka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä, eikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?
"Se ei käy laatuun pitemmälle", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja ihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja kuinka vieras se kuitenkin oli "Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi panna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata."
Anna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin läsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään vastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään taas.
"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten rauha."
"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties uni sitte tulee. Lapsi raukka, miks'et milloinkaan äidillesi tilaasi valita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?"
"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun seniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni; vaan kenties minun täytyy sentään sanoa se."
"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle tunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun lisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun hän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä viiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on sen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä, kärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä surussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, että koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut sinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta itseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin, kovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että sinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin tuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä luoksensa vetää — ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni, siunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla."