"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi. — Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä. Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä halajaa."
Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista, palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.
Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä, ett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen. Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, — lempeitä, lohdullisia pienen sisaren tähden.
Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin. Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja hän erotti isän äänen.
"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? — Pistätkö sen, häh?"
Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja hän kiirehti sinne.
"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.
"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän, pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein, että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala, kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen. Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka, enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."
Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä hän tekisi.
"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"