"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei Herra ole teitä unohtava."
VI.
Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi. Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan saattaneet keskustella — olihan heidän elämänkäsityksensä aivan perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän paljon anteeksi suonut —, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin paljoa lujempi.
Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä, hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!
"Minne menet, isä!"
"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"
Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin, kun muurari oli huoneesta mennyt.
Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan — sen hän oli tekevä, tunsihan hän hänet — eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus? Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan aineena.
Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta; sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.
"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"