"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa; tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."
Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan. Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän oli hänen isänsä.
"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko vaimo?"
"Ah ei, vaan nuori tytär,"
"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi myöhemmin."
"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois, täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani olisi."
"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi kalkitut seinät."
Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.
"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna, "ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"
Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä, pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.