"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.
"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."
Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.
"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"
Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.
Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.
Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!
"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.
Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"
Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.