"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"
Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.
"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. — Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."
"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."
Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset — siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen —; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.
"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"
Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.
Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."
"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.
"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei hän kestä sitä. — Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"