"Ei paljon."
Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.
Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.
Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa sen seudun köyhässä kodissa.
Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma, kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli, miten tavallisesti, postilaukku.
Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren, vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan. "Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain. Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.
Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena, lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti parkaa, lohduttaa! — Isä tuli — nyt oli isku kohtaava!
Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:
"Kustaa elää!"
"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"