Hän hiljensi ääntänsä:
"Olen varronnut teidän tänne tuloanne ja sitä, että saisin tuon seikan teille esittää. Saahan perheen vanha ystävä puhua suoraan?"
"Oi, saa luonnollisesti; se on ilahuttava minua."
Mitähän se olisi? Olin kuin pilvistä pudonneena. Tulisiko minun siis tehdä täällä mitään muuta kuin huvitella itseäni?
"Olette jo tietysti havainnut", virkkoi hän, "ett'ei isoisänne ja tätinne suhde ole aivan sellainen kuin toivottava olisi?"
"Minä pidän tuhat kertaa enemmän isoisästä", keskeytin innokkaasti.
"Hän onkin paljoa miellyttävämpi iloisella luonnollaan ja viehättävällä, rakastettavalla olennollaan; mutta teidän täti parkanne on niin onneton! Tietänette että hänellä nuoruudessaan oli suuri suru? Hamasta siitä ajasta on hänen mielensä ollut katkera ja epäluuloinen."
"Hänen sulhasensa rikkoi kihlauksen, olen kuullut", vastasin säälivällä äänellä, vaan itsekseni ajattelin, että hänen sulhasensa oli tehnyt oikein. Kukapa Kristiina tädin kanssa elää saattaisi?
"Niin, ja ilman pienintäkään syytä, sanotaan. Melkein samaan aikaan kuoli hänen äitinsä, eikä ollut ketään, jonka luona hän olisi sääliä ja lohdutusta löytänyt. Majuri väsyi tuohon hyödyttömän surun alituiseen mietiskelemiseen. 'Se mies ei, sieluni kautta, ole sen arvoinen; kiitä Jumalaa, että pääsit hänestä', sanoi tavallisesti majuri. Isoisänne on hyväsydäminen, jalo mies, ja jos hänen voimassaan on, niin hän tahtoo pyyhkiä kyyneleet ja haihduttaa huolen. Sitä vastaan hän ei voi sitä hiljaisuudessa kärsiä ja kestää; jos hänen on sitä mahdoton poistaa, niin hän välttää sitä."
Millä lämmöllä ja innolla hän puhui! Miksi häntä Kristiina tädin suru oikeastaan koski? Olihan hän hänet vasta paljoa, paljoa myöhemmin tuntemaan tullut, kuinka oli mahdollista, että se saattoi niin hänen mielessään maata?