"Tätinne on nyt kaiken hartautensa isään kääntänyt, pitää huolta hänen mukavuuksistaan, hoitaa hänen taloaan, sanalla sanoen, elää vain häntä varten. Majuri ei kuitenkaan ole sanottavan kiitollinen siitä; eloisuutta ja iloa hän ennen kaikkia vaatii, mutta kuinka täti raukka saattaa antaa sitä, jota hänellä ei ole? Se tapa, jolla isoisänne teitä tarkkaa ja ylistää, leikkaa tätiä tietysti sieluun asti; hän, teidän täti parkanne, on kovin mustasukkainen. Ja nyt, neiti Hjort, tämän sanottuani minun tuskin tarvinnee mainita, mikä teidän tehtävänne olisi: isä ja tytär täytyy saattaa lähemmä toisiaan ja hän, tätinne, vetää takaisin elämään, josta hän on melkein kokonaan pois vetäytynyt."
"Mutta Kristiina täti varmaankin paheksii minua; hän ei ole ollenkaan ystävällinen."
"Hän pelkää tulevansa takaisin sysätyksi; teidän tulee ensi askel ottaa, niin hän on pian sydämensä avaava. Hänen sieluunsa on hiipinyt ihmeellinen epäluuloisuus; hän on äärettömän arka pilanteosta, ja hän oikein kammoo nuorten naurua. Kas niin, nyt olen pannut asian hyviin käsiin ja tunnen itseni levolliseksi."
En tiennyt, mitä olisin vastannut ja taputin neuvottomana Hektorin kaunista, ruskeata päätä. Hän siis oletti varsin varmaksi, että minä innolla ryhtyisin esitettyyn tehtävään enkä mitenkään saattaisi sanoa: "Minä en vähintäkään välitä Kristiina tädistä; minä en ole milloinkaan toden perästä ajatellut ilahuttaa muita kuin itseäni."
Heti senjälkeen jätti pastori iloisesti isoisälle hyvästi, asetti tuolin tätiä varten, joka seisoi ovella, ja sanoi hymyillen minulle:
"Haluatteko pitää Hektorin, neiti Hjort? Se ei näytä osoittavan mitään halua minua seuraamaan."
"Kuinka hyvä ja jalo ihminen hän on!" huudahti Kristiina täti palavasti seuraten häntä katseellaan.
"Hän, tiedätkö, on tätisi ritari. Jos täti vain olisi kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin…"
"Niin hän tuskin minun ritarini olisi", jatkoi täti nöyrällä, surullisella äänellä. "Minä tiedän aivan hyvin, että minä saan viehättäväisyyteni puutetta hänen huomaavaisuudestaan kiittää."
"Niin, hän on kunnon mies" — isoisä ei vastustanut tädin muistutusta — "siitä tulemme helposti yksimielisiksi, ja ilahduttava on tavata hyvettä, jolla on valoisa, tyytyväinen muoto eikä synkästi, paheksivasti ja ylpeästi lähimmäistänsä katso. — Mutta mikä lasta vaivaa? seisoohan hän tuolla ajatuksiin vaipuneena. Tule sisään, pienonen, kaste lankee."