Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi liikutettuna.
"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.
Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä, järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä! Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta häntä nuorempi ja jo… Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään, Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.
"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä yht'äkkiä.
"Tosiaanko? Joko?"
Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.
"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"
Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.
Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen katseensa eteen, — oi, jos olisin sen tehnyt! — mutta se oli vain pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas minuuteni taas ylikäden.
"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö niin, kallis tyttöni?"