Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli korkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei näyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin lauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:
"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte minua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua, ymmärrätkö?"
Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan luo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa varten.
"Mitä nyt? — ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." — — Tuo ylöspäin kääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän, vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä, toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"
Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!
"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla esiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni pienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.
Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin vieressä, niin he pysähtyivät.
"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös, pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko? Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat yhdessä viihtyisimme."
Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin. Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi innokkaasti, oikeimpa kiivaasti:
"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi sinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle, tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi täyttänyt."