"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä tiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän omilla tapsillamme."
Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä täytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja hoitoon kuului.
Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren rouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen leninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen päällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon. Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo pienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.
"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" — rouva työnsi hänet kylmästi luotaan, — "jätä minut rauhaan! — kas, tuossa on minun suloinen, suloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan tuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan rauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä."
"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos minä väkeni oikein tunnen."
Pikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän kädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää kurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi ja lopuksi kuihtui.
Herman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja Elsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka. Erkki silmäili heitä ja he Erkkiä.
"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?" sanoi Herman ja mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti, "minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan ylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se."
"Koetappa!" Erkin posket hehkuivat, "koeta!"
Tuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi kuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta. Se oli hänen ensimmäinen tappelunsa.