"Oikein!" virkkoi isä, "nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! — Sinä suuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! — antakaa sen nyt riittää, ja pysykää täst'edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä vaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka alkoi."
"Oikein!" — mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä olemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin, lisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa perheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut. Koulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä ja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton tuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki heräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin hän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja nyyhkyttää sydämmen pohjasta.
Sellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne olivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat. Moisen puuskan jälkeen — hän itse piti sitä puuskana — astui Erkki toista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.
Tuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin hintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.
Se rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja unohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei milloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista ja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon yli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja ihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan pojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi tomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla, vaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie koulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi opiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.
Ja holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi tahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei ollut kaikesta muusta mihinkään.
"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä uhkaamaan!" sanoi hän.
Eräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan ollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta. Tämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän teki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta. Mainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.
"Mutta, lapseni", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään silmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, "ettekö milloinkaan käy kirkossa? — mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?"
Rouva Johnson katsoi häneen harmistuneena: