"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?"
Tukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen, puolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:
"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa paremmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän."
Tuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin paljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa palkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui! Murheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi seisomaan ja sanoi:
"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän, raukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!"
Äiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä pidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon vanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.
Kaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan, äiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi. Erkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen paremmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat, ainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan. Tukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.
"Oikein!" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi oli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä, "oikein poikani, ja onneksi olkoon! — mitä nyt tuumailet?"
"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää."
"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?"