"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi", Erkki nauroi iloisesti, "asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö haluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on kutsunut minua ulkomaan matkalle — Schweiziin ja Italiaan, luullakseni — yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa."
"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! — sanonpa sinulle toki vaan yhden seikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi on tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta paremmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on tehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin."
"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää."
Erkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa oli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut pakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija, ja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, vieläpä venäläisiäkin kirjoja — enimmästi raamattuja, sillä niitä oli niin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen teos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon ikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä ylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen, ennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.
"No, niin", hän ajatteli, "tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta mistä se johtuu, ett'en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka se niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?"
Erkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon nuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa tieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki — joka niillä aloilla oli vähäpätöisin — katsoi ylös kumppaninsa perusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas Sven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta siihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään oikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin kasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää, eikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi sanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas rakkaihin kirjoihin.
Mutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva, että Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin tahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen Sven Lange, joka niin nauroi?
"Hyvää päivää! — vai, tekö se olette!" Sven asettui oven eteen, epäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte hän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.
"Käykää sisään vain, Anker! — Äitini, kandidaatti Anker, minun ystäväni", esitteli Sven.
"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!" kuului ystävällisesti häntä vastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää, sinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin häntä tutkimaan.