"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani", jatkoi Svenin äiti, osoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita lumivalkoisella pöytäliinalla komeili, "hän kyysyy, pitääkö hänen todellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä — no, kas, nyt hän nauraa taas — meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee vielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja hyvää."
Hän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa puvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.
Erkki vakuutti, ett'ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa syönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.
"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, — eikö se milloinkaan ole sinun mieleesi juolahtanut, Sven?"
"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin erilaiset!"
"Tosiaanko?"
Erkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka vastauksen sijaan seurasi.
"Kuule, Sven", alotti äiti taas, "muistathan, mistä puhuimme…"
"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett'ei siitä ole mitään hyötyä. — Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi, eikö minulla olisi halua ottaa" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja nyt hän luulee, että te kenties — mutta minä, joka tunnen teidät, en luule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja "lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota."
"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?"