"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin… meidän vanha pappilamme on herttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole."
"Mistä sen tiedätte?" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan närkästyneeksi.
Sven katsoi häntä suoraan silmiin.
"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta minusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen kuin teidän."
"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu", sanoi Erkki äitiin kääntyneenä.
"Kutsuttu luonnollisesti. — Te matkustatte poikani seurassa; me lähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan."
Se oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin. Hän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi teki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan sisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani harvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat tavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen rakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.
Kun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi joulun viettää, niin tämä nauroi.
"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia hyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. — Se pappi oli kummallinen veitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin viran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan."
"No, anna minun koettaa sitäkin", pyysi Erkki keveämielisellä, vallattomalla puhetavallaan. "Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua tanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä, niin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan."