Mieliala päivällispöydässä oli aivan iloinen ja hauska. Isoisän koko olento säteili sydämellisimmästä vierasvaraisuudesta. Hän istui pöydän päässä vartevana, ja voimakkaana, kauneine, valkeine hiuksineen ja ritariristi rinnallaan. Tyytyväinen hymyily leikki hänen suunsa ympärillä, herrojen jotenkin kuuluvasti kuiskuttaissa:
"Verrattomasti Thorvaldsenin näköinen!"
"Erinomaisesti!"
Regiina iski silmää; hän oli tietysti opastanut heidät. Minä istuin jotenkin hajamielisenä päivällisajan. Mitä Regiina pitäisi Ove'sta? ajattelin lähes koko ajan; oli ikäänkuin se seikka olisi minun elämääni koskenut.
Kun istuimme puutarhapaviljongissa ja joimme kahvia, niin Ove tuli. Hän asetti, miten tavallisesti, tuolin Kristiina tädille, joka kahvipöydän erään nurkan ääressä seisoi, ja tervehti sitte koristelematta, vapaasti ja ystävällisesti koko seuraa. Sen jäljestä hän lähestyi minua ja sanoi hiljaa:
"Tänään kai on meidän luopuminen lukutunnistamme, valitettavasti!"
"Niin, parasta se tietysti on."
Minä katselin tarkasti häntä, kun hän molempain nuorten herrain välissä seisoi, ja minusta oli hänen olentonsa liian suorasukainen, vähän liiaksi silittämätön, vaalea arkipäiväinen takki oli myöskin niin silmiinpistävä heidän hienojen vaatteidensa rinnalla. Kuinka utelias olin saamaan kuulla Regiinan ajatusta!
Regiina lähestyikin häntä juuri nyt, ystävällisesti hymyillen, ja he keskustelivat kauan verandalla. Tuo hyvä, rakas Regiina! kuinka kiitollinen häntä kohtaan olin!
Serkkuni, sisään tultuaan, pysähtyi tuokioksi sulhasensa eteen, peitti suunsa kätösellään, haukotusta salatakseen, ja huokasi hiljaa. Ah, minun ei kysyä tarvinnut, tuossa pienessä liikkeessä oli vastausta kyllin.