Hän heitti mantiljansa ja sievän, pienen hattunsa sängylle, kääntyi sitte ympäri ja suuteli minua uudelleen.
"Ah, Elisabet, mitä minä sinusta saan kuulla! kuinka saatoit sinä, pieni hupsu, mennä mitään sellaista tekemään? Jos minä olisin täällä ollut, niin se ei luonnollisesti olisi milloinkaan tapahtunut; minä uskallan henkeni siitä, että sinä olet sen sulan ikävyyden tähden tehnyt!"
Vaikea, odottamaton isku oli kuulla hänen noin puhuvan; tuon seikan saattoi siis silläkin lailla käsittää.
"Sinun, Regiina, täytyy nähdä hänet, ennenkuin tuomitset."
"Oh, minä osaan hänet ulkoa, — talonpoikaiskappalainen!"
"Hän on mainio, valistunut mies, siitä ovat kaikki yksimielisiä; hän on oikein jumaloitu ympäristössä."
"Ja sinäkin kai tulet jumaloiduksi, pikku uhrikaritsa rukka! Minä saatan tuon kaikki tyyni käsittää. Jos toki olisit ollut viidenkolmatta vanha, vaan kahdeksantoista!…"
"Ja minä kun aina olen uneksinut, että sinä tulisit tämän tiluksen rouvaksi, naisit komean, rakastettavan, nuoren miehen, joka osaisi hoitaa isoisän asioita, ja saisit Lehmukselan hänen jälkeensä. Annas kun oikein katson sinua, sinä näytät jo todella hieman muuttuneelta; ryhti ei ole niin keveä ja vapaa kuin ennen, ja kädet… mitä näen, hierontarakko! Ja sinulla kun olivat mitä kauniimmat pienet kätöset, oikein aristokraattiset kätöset, joista kunkin täytyi sinua kadehtia… Oi, Elisabet! ne ovat surullisia enteitä!"
"Kuinka kummallinen tyttö sinä kuitenkin olet! En tiedä, pitääkö mun nauraa tai itkeä."
"Naura, rakkahimpani, naura taivaan tähden; aikanasi kyllä itkeä saat, usko minua."