Seuraavana päivänä alkoivat minun taloudentoimeni. Isoisä ihmetteli minua kovin, kun minä syöksyin sisälle hänen luoksensa, suuri, valkoinen esiliina edessä ja vispilä kädessä. Ei kuitenkaan käynyt aivan niin kuin piti; pannukaakkutaikina tuli kokkareiseksi, auttamatta kokkareiseksi, eikä munanvalkuainen tahtonut kangistua. Kristiina täti astuskeli levotonna edestakaisin; hänellä oli oma virheetön menettelytapansa, ja hänen oli melkein sietämätöntä nähdä toisen koko ajan menettelevän edestakaisesti ja kuitenkin tarkastavan teostansa suurimmalla ihastuksella. Vähittäin tuli kuitenkin paremmaksi, ja viikon kuluttua saatoin laittaa munaomeletin isoisän aamiaiseksi, joka, hänen lausuntonsa mukaan, oli oivallisempi kaikkia, mitä hän milloinkaan oli maistanut. Kaikki panokset olivat tädin punnitsemat ja järjestämät, vaan sitä en katsonut olevani velvollinen mainitsemaan.
Ove tuli luonnellisesti joka päivä, ja pitkiä matkoja kävelimme yhdessä. Keskustelu sujui niin keveästi ja hyvästi. Minä antauduin nyt oikein todenteolla hänen mielipiteihinsä ja koko elämänkatsantoonsa sekä uskottelin itselleni, että se oli minun omani. Käsitinhän sen; eiköhän siis ollut samantekevä, tuliko se sisältäpäin tahi opinko sen muilta?
Kun noilla kävelyillämme kohtasimme ihmisiä, niin he tervehtivät aina niin ystävällisesti ja hyväntahtoisesti, samassa kuitenkin minua vähin tarkastellen. Tahtoivathan he nähdä, olinko minä tarpeeksi hyvä heidän rakkaalle pastorilleen, ajattelin, ja tällöin tunsin itseni aivan ylpeäksi siitä että hän oli minut valinnut.
"Kuinka oivallinen saarna se oli", sanoin eräänä sunnuntaina Kristiina tädille, kulkeissamme niityn yli käyvää, pientä polkua pitkin kotiin; "siitä voipi kansalla paljo hyvää olla."
"Kansalla! Tiedätkö, Elisabet, kuka kansaa on? Sinä ja minä sitä olemme", hän sanoi ankarasti.
Kunakin iltapuolena luki Ove tunnin minun kanssani Uutta Testamenttia. Me istuimme silloin pienessä, puutarhanpuoleisessa kapinetissa; akkunat olivat silloin auki, reseda lemusi niin suloisesti, ja viiniköynnös tirkisteli sisälle meitä. Toisinaan hyppäsi pieni uskalias lintu akkunalaudalle, katseli uteliaana ympärilleen selkeillä, valoisilla silmillään ja lensi sitte taas pois. Kirjoituspöydällä oli pieni, kaunis vaasi, jonka Ove aina varusti harvinaisilla kukilla, milloin niittyjä metsäkukilla, milloin hänen oman puutarhansa upeimmilla kukilla. Oli niin hiljaista ympärillämme, kun hän siinä istui, luki kuuluvasti ja yksinkertaisella, sydämellisellä tavallaan selitti. Minä olin varsin tarkkaavainen, ja minua ilahdutti, että saatoin näyttää hänelle, kuinka selvästi ja nopeasti kaikki käsitin. Mutta se oli minusta vain kuin kaikki muukin oppi, enkä minä käsittänyt häntä oikein, kun hän sanoi: "Toista on tietää, toista elää sen mukaan; Jumala meille siihen armonsa antakoon!"
Vihdoinkin saapui kirje, joka meille Regiinan tulopäivän ja hetken julisti. Iloni oli suuri, vaikka viime aikoina olin vain hyvin vähän häntä muistellut. Isoisää myös hyvin elähdytti ajatus pienen piirimme lisääntymisestä. Mitä Kristiina tätiin tulee, niin hän odotti Regiinan tuloa todellisella kauhulla, joka ei toki estänyt häntä mitä mukavimmasti ja suotuisimmasti vierashuonetta järjestämästä.
Siinä tulivat vaunut! Kaksi komeata herraa uljailla hevosilla ratsasti, toinen toisella, toinen toisella puolella vaunuja. Toisella oli luutnantin virkapuku, se oli Regiinan sulhanen; toinen oli tämän veli, nuori maanviljelijä, joka nykyään koetteli tietojaan tädin tiluksilla.
Regiina juoksi suoraan isoisän syliin, senjälkeen hän suuteli minua, tervehti pikimmiten Kristiina tätiä ja kiiti sitte portaita ylös, käsivarsi vyötäisilläni.
"Hyvänen aika, minkä näköinen hän on! Tätiä minä tarkoitan. Mitään inhottavampaa kuin nuo molemmat huivit kaulassa ja päässä ei saata ajatella! Minua oikein hävettää nuorten herrain tähden, mitä he ajatellevat? Sisäpiikamme kotona on paremmin vaatetettuna."