"Sinä et vielä ole mikään, Elisabet; tulevaisuus on osoittava, miksi tulet. Suokoon Jumala, että olen väärässä, mutta minusta nähden sinun halusi on vain koreuteen ja turhuuteen."
Kuinka ikävä ja sietämätön hän kuitenkin on alituisella saarnaamisellaan! — ajattelin — ja minä kun tulin sisälle niin hyvillä aikomuksilla!
Muutaman tuokion perästä tuli Ove ja pyysi minua pienelle aamukävelylle. Hän ei puhunut sanaakaan rakkaudestansa, vaan se loisti hänen katseestaan ja koko hänen olennostaan.
Se oli virkistävä, hauska kävely. Kaste päilyili niityillä ja aidoilla; heinäru'oista — joita vielä alhaisilla niittymailla oli — virtaili raitis lemu vastaamme; ranta näytti tyveneltä ja peilikirkkaalta; ei ainoatakaan tuulenhengähdystä tuntunut.
"Käykäämme ylös Klint'ille", hän esitti; "luola näyttää niin kauniilta ylhäältäpäin. Vähän jyrkkää tässä on, suo minun auttaa sinua; vai niin, sinä olet jo ylhäällä! Tule tänne kukkivan metsä-omenapuun luo; tästä näin sinut, Elisabet, ensi kerran; sinä seisoit tuolla alhaalla ja pyörähtelit ympäri. Minun tarvitsee vain ummistaa silmäni, niin näen sen taas niin selvästi, niin selvästi! Mutta hiljaa, mitä laulua se on? Ah, se on pieni Mette Maria, hän harjoittaa virttänsä, Jumala häntä siunatkoon!"
Me lähestyimme Klint'illä olevaa mökkiä; ovi oli selkiseljällään; Mette Maria oli puettuna pieneen, vanhaan, vehreään hameesen ja kuurasi lattiata; koulupuku oli säännöllisesti kokoonpantuna punaisella tuolilla. Päivä paistoi ystävällisesti sisälle pienistä akkunaruuduista; vanha isoäiti makasi vielä komerossa. Pienonen oli ponnistuksesta aivan punainen ja lämmennyt; hän kuurasi reippaasti ja lauloi yhtä innokkaasti. Se oli viimeistä edellinen värsy:
Vapahtajamme ystävä on paras lapsien, Luo Isän heitä kantaa käsissänsä; Eläissään täällä asetti Hän meren myrskyisen, Vaan lasten levätä soi sylissänsä.
"Emmehän häiritse häntä, vai kuinka? Kääntykäämme takaisin. Eikö se ole pieni, suloinen tyttö, aina iloinen, työteliäs ja kärsiväinen? Harvoin häntä suoraan kiitän, vaan itsekseni ajattelen usein, kun näen, kuinka kiltti hän on vanhaa, kärttyistä isoäitiä kohtaan, joka toruu aina, kun tuo lapsi parka ei heti häntä käsitä, — että olisi hyvä käydä koulua tuon pienen, nöyrän, kärsiväisen olennon luona. Onhan hänen kuulonsa muutoin nyt vähän parempi, vai kuinka?"
"On, vähän parempi."
Käydä koulua Mette Marian luona, kuinka naurettavaa! Hän, pappi, oppinut mies!