Se oli hilpeä aika; meillä oli alati jotakin puuhaa. Luutnantti Gyldenpiil ja hänen veljensä tulivat joka päivä ratsastain Regiinaa tervehtämään ja häneltä määräyksiä saamaan. Me olimme kävelyllä, ratsastamassa, ajelemassa tahi purjehtimassa silloin heidän kanssansa ja iltaisin heitimme palloa tahi rengasta puutarhassa. Mitä hauskempaa oli, sitä iloisempi oli isoisä. Mette Maria ei enää tullut; kun hän useita tunteja oli minua kolme päivää perätysten huoneessani odottanut, enkä minä tullut, niin hän jäi kokonaan. "Neiti kenties ilmoittaa, kun hän saa enemmän aikaa", hän sanoi kamarineitsyelle.
Kuinka murheellista elämää Kristiina tädillä oli! Meidän nuorien ylenkatsomana, syrjälle sysäämänä ja salaa pilkkaamana hän vetäytyi yhä enemmän yksinäisyyteen. Isoisä ei enää pannut sitä merkitäkseen; hän unohti hänet melkein, luulen minä. Regiina nyt hänelle käsivartensakin tarjosi, kun hänen piti kulkea; ensi kerralla sen vastaanottaessaan hän tosin katsoi vähän anteeksi pyytäen tytärtään, vaan sitte se tuli tavaksi.
"Tuleehan Kristiina tädin suhde pahemmaksi eikä paremmaksi", sanoi Ove eräänä iltana, "ja minulla kun oli niin hyvä toivo!"
"Se on todellakin hänen oma syynsä, hän on niin kummallinen; sinä et voi uskoa, kuinka vastenmielinen hän saattaa olla; siihen vihdoin tuskastuu."
"Meidän tulee hyvää tehdä eikä väsyä. Kristiina täti parka! hän on mielestäni oikein vanhentunut näinä päivinä."
"Saitko toruja?" kysyi Regiina hymyillen, kun tämän keskustelun jälkeen puutarhasta sisälle tulin. "Bernhard, joka näki teidät akkunasta, sanoi, että koulumestari torui pientä tyttöä. Ei, sinä et saa suuttua; Bernhard parka oli oikein kiivastuneena sinun puolestasi ja väitti, että sinä olit tuhat kertaa liian hyvä mois…"
"Ole hiljaa, Regiina! minä en tahdo tuollaista kuulla, säästä minua!"
Mutta hänen sanansa tekivät minussa kuitenkin jonkunlaisen vaikutuksen.
Sielustani oli tasapaino poistettu; toisinaan olin hilpeä ja ylimielinen, toisinaan murheellinen ja katuvainen. Yhdessä tuokiossa luulin, että Regiinalla oli oikeus, että minä todellakin olin liian hyvä haudattaa tänne talonpoikain sekaan; seuraavassa tuokiossa oivalsin, kuinka paljon Ove oli minua korkeammalla, ja tunsin, ett'en likimaillenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Muiden seurassa melkein häpesin hänen hyveitään, hänen suurta itsekieltämystään ja lämpöistä ihmisrakkauttaan, jota he ivasivat ja nimittivät ylelliseksi kiihkoisuudeksi; ja kun sitte taas hänen luonansa olin, niin häpesin heidän turhamaista puhettaan ja käytöstään. Kun hän tuli kysymään minulta, lukisimmeko hiukan yhdessä, niin nousin hitaasti, puolittain häveten muiden tähden, ja siten koko suhteemme sai pakollisen tottelevaisuuden muodon minun puoleltani. Oi, jos olisin vapaaehtoisella ilolla häneen suostunut ja rohkeasti sekä empimättä häntä puoltanut, kuinka paljoa suloisempi, luonnollisempi ja keveämpi asemani sitte olisi ollut!
Kuinka hyvästi muistan erään iltapuolen, kun istuimme kapinetissa ja Ove sanoi: