"Oikein hyvää tekee minulle, kun saan viettää levollisen hetken täällä yhdessä sinun kanssasi; toiset tahtovat aivan liiaksi pienen Elisabettini vallata. Mitä näistä kukista sanot? Minä tahdon todellakin kiitoksen niistä."
Hän oli niin herttaisen hyvän ja lemmekkään näköinen, näyttäissään minulle vihon suuria, sinisiä lemmenkukkia puhkeamattomain kanervankukkain ja sanajalkain keskessä. Oi, nyt tahdoin koettaa vain häntä ajatella!
Mutta ulkona puutarhassa lyötiin palloa, ja heidän iloiset huudahduksensa ja naurunsa kuuluivat niin houkuttelevalta ja kehoittavalta minulle avonaisen akkunan kautta. Saatoin selvästi tähdätä sanat: "koulumestari ja pieni, vangittu lintunen." Äkisti putosi hyvin osoitettu pallo alas syliini.
Ove pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."
Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.
"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"
Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä tarkasteli minua etäältä.
V.
Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.