"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. — Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."
"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."
Täti katsoi kysyvästi minua.
"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii…"
"Sinä siis et tahdo?"
"En, kiitoksia, täti, en tänään."
Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.
"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."
Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."
Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.