"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."
Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:
"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"
Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.
Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.
"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."
Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.
Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.
Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.
"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"