"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."
Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.
"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"
"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."
"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. — Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."
Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.
"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.
"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."
"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."
Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.