"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?… Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, — oi, se tuntuu niin vaikealta — kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"
Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.
"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."
Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.
Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! — Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:
"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."
Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni! Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! — Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon lehtiä ja luin:
"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"
Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.
Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. — Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.