"Kristiina täti!"
Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.
"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"
Hän nousi ylös kiljahtain.
"Hän on terve, mutta…"
Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.
Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:
"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun… ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"
Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en…", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!
"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"