Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.
Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.
Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.
"Armas Elisabettini", — hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta — "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. — No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"
"En, isoisä, sitä en usko."
"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin… kuin Regiinan luutnantti!"
"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!
Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.
Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.