Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! — Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! — Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! — Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. — Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!
Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? — Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.
Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.
Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.
"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.
"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."
Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:
"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. — Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, — en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, — oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"
Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:
"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta, Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. — Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"