"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla, jos sinä annat luvan."
"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."
Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin. Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.
"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa saattanut!" nyyhkytti hän.
VIII.
Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista, ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut. Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.
Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella kapsahti kaulalleni.
"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"
"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.
Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.