Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat! Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei, parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.
"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi ovessa; "kah, Elisabet! — miks'et kirjoittanut ole?"
Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi, kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine käytöstapoineen.
"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."
"Ja sen sinä teitkin."
Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.
"Niin, se on totta", — hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta — "tästä kai on haittaa?"
"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja pidänkin siitä."
"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.
Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti minulle.