"Oletko huoneessasi ollut?"
Laura katsoi levottomasti minua.
"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso, tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se on luonnollisesti heti muutettava."
"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."
Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.
"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen löytänyt.
Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla; se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta kerrassaan.
"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi… Vaan mitä tämä on? Elisabet!"
"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti tänne!"
Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.