Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.
"Mitä mietiskelet?"
"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja uskollinen sinä aina olet ollut."
"Niinkö todella ajattelet?"
"Niin, aivan todella."
Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:
"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin… ikäänkuin vastakohtana eräälle toiselle, joka ei sellainen ole?"
Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.
"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."
Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.