"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"
"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse…"
"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"
Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi. Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.
"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta.
Kului jo'ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli. Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä; valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.
Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli, vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille — olinhan itse esimerkkinä siitä — vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan läheisyydessään.
"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"
Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett'en unohtaisi leivänmuruja.
"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."