Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.

Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.

"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! — Jumalan kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa. Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."

Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi minut kokonaan.

Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. — "Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett'en minä saata häntä kärsiä, ja se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."

"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan kirjainta erottaa."

Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen oli varmaan kirjoittanut Ove'sta ja sitte, kun hän muisti meidän suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli vähemmän varovaksi, ja Ove'n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.

Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas, pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui, sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."

"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.

"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."