Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine käytöksineen.
"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! — ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."
Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.
Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison veljen lujista kourista.
"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian paria päivää myöhemmin.
"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."
"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko sen suoraan sanoa?"
"Saat, miksikä ei?"
"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa, että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi huojennetuksi ja vapautetuksi."
"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon kaduttavaa ja sovitettavaa — ja sitä minulla on — niin saattaa kyllä toisinaan vähän totiseksi tulla."