"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."
Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:
"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; — mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."
"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."
Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:
"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."
"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."
"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! — Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."
"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.
"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"