"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."
"Mutta kohtalo on ollut kova?"
"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. — Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"
"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"
"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."
"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."
"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."
"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"
"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."
"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! — Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."