Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.
"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire. Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."
"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"
Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:
"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."
"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! — Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"
"En!"
Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.
Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.
Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.