Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.
Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.
Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.
"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."
"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."
"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."
"Hiljaa, setä, hiljaa!"
Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.
"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. — Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"
"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"