Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"
Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!
"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."
"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."
"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! — Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."
"Enemmän?"
"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde — mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää — sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. — Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"
Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.
"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. — No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"
"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! — Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista —"