"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän — suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus — "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."
"Vaimojen päivä?" kysyin minä.
"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."
"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"
"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"
"Yhdeksänkolmatta."
"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."
"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."
"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen, Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."
Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.